Luovan kirjoittamisen kurssi

Mulla tosiaan alkaa mennä hermot sen yhden kanssa. No okei, ollaanhan me oltu kavereita aina esikoulusta asti, mutta oikeesti, ei kai yhtä ihmistä ole koko loppu elämää pakko kuunnella? Mut miten mä sanon sen sille nätisti? Olihan meillä vielä yläasteella kivaa yhdessä, mutta se tais muuttua oikeestaan lukion ekalla, kun Helena tuli mukaan kuvioihin. Sehän muutti Heinolasta silloin tänne, ja se oli kyllä niin hukassa ekana päivänä, kun me yhdessä Lauran kanssa päätettiin mennä juttelemaan sille. Ja sit myöhemmin ne molemmat ihastu samaan jätkään. Ei se lähtenytkään siitä koulun alotus päivästä, vaan siitä kun ne ihastu samaan jätkään, sillä ennen sitä me oltiin aina kolmestaan. Hmm, missä mun pitkähihanen on? Pitäis vissiin joskus lajitella nääkin vaatteet eikä vaan jättää niitä lojumaan keskelle lattiaa.

Ja mä taas lupasin nähdä Lauraa, vaikka oon luvannu ittelleni, että en ota siitä mun taakkaa. Oli kyllä mielenkiintosta sillon tasapainotella niitten kahden välillä, kun ne onnistu kehittämään kauheen riidan siitä jätkästä. Mut toisaalta olisinko mä voinu muuta siinä kohtaa? En kai. Mut miks se yks ei vaan tajua? Äh. Miks tän pitää olla niin vaikeeta, mut toisaalta äitikin sanoo, että se hakee vaan huomiota. Ei mun pitäis pahottaa joka ikinen kerta siitä niin pahasti mieltäni. Hemmetti, kuka kertois saman mun tunteillekin, mikä on järjellä pääteltävissä. Minkäs mä sille voin, että tuun Helenan kanssa hyvin juttuun, koska meillä on paljon yhteistä. Mut sit Laura… Kello on jo noin paljon. Mun pitäis kohta lähteä, hemmetti.

Vaikka se Laura lopulta sai sit sen jätkän, niin se ei löydä enää muuta keskustelun aihetta mun kanssa ku että se valittaa kaikesta tai jos ittellään on joku asia huonosti niin se aina jotenkin onnistuu kääntämään sen itteensä. Eikö se tajuu, että sillä tavalla se vaan ajaa mut kauemmaks, kun se ajaa mut mun omille äärirajoilleni, varsinkin kun sille ei voi sanoa mitään suoraa, koska sitten se suuttuu mulle ja ite pahotan mieleni, kun otan sen itteeni vaikka ei pitäis. En vaan enää jaksa olla sen psykologi, koska se ei ole mun ammatti. Onks mul nyt kaikki mukana? Rahat, kännykkä, lompakko. Okei, mut miten mä sanon sille, että haluan olla sen ystävä, en sen psykologi? Voiko sitä ees sanoa nätisti? Ei kai. Sillä Laura on pohjimmiltaan tai ainakin oli mukava ja me viihdyttiin hyvin yhdessä, mut nykyään en vaan osaa puhua sille tai sitten meillä ei vaan ole mitään yhteistä. Sääli sinänsä, mutta mitä mä teen?