Luovan kirjoittamisen kurssi

Toivottavasti ehdin ajoissa perille, Mari mietti katsellessaan torin kelloa, mikä näkyi bussin ikkunasta. Mari kädet hikosivat hänen hermoillessaan puolen tunnin päästä alkavaa pääsykoketta. Hän oli täysin ensimmäistä kertaa täysin vieraalla paikkakunnalla, minne hän halusi niin kovasti opiskelemaan. Hänen pahin pelkonsa oli, ettei löytäisi ajoissa perille tai muuten eksyisi, eikä sitten pääsisi tekemään koetta eikä näin ollen pääsisi opiskelemaan.

Yhtäkkiä Mari pelästyi. ”Hei! Sä et pysähtyny, vaikka painoin Stop-nappulaa!”, hän huusi kauhuissaan bussikuskille. Kuski hätkähti, ”Oho, sori. Olin ajatuksissani, pysähdyn seuraavalla sitten, se on tässä ihan lähellä, kai se sopii?”. ”Joo, ” Mari vastasi, ja nousi penkistään, jotta olisi valmiina hyppäämään saman tien ulos, kunhan tiellä kiitävä bussi ensin pysähtyisi seuraavalle pysäkille.

Mari tärisi hermostuksissaan, sillä hän pelkäsi, että hänen pahin pelkonsa oli juuri käymässä toteen. Hän ei tietenkään ollut muistanut ottaa karttaa mukaan. Bussi pysähtyi nytkähtäen ja Mari meinasi menettää tasapainonsa, mutta hän oli onneksi puristanut rystyset valkoisina tankoa. Ovet avautuivat hitaasti sihahtaen ja Mari hyppäsi ulos. Hänen jalkansa tuntuivat olevan hyytelöä.

Siinä tuntemattomalla pysäkillä Marin mieleen palasi edellinen ilta, jolloin hän oli käynyt kaupungin karttaa äitinsä kanssa läpi. He olivat vielä yhdessä katsoneet mitä reittiä bussi ajaisi koululle. Mari pinnisti muistiaan ja muisti, hänen äitinsä sanoneen, että jos hän ajaisi ensimmäisen pysäkin ohitse, toiselta pysäkiltä lähtisi pieni metsikkö tie, jota kautta pääsisi myös koulun alueelle. Kun hän muisti äitinsä lauseen, hän huomasi suoraan edessään hiekkatien, joka johti pienen metsikön keskelle

Mari vilkaisi kelloaan, ja huomasi, että hänellä oli enää kaksikymmentä minuuttia aikaa ehtiä kokeeseen. Hän lähti kohti metsää puoli juoksua, vaikka hänen hermostuksen taso oli äskeisen muiston myötä helpottunut, niin nyt se oli taas noussut.

Metsä oli vihreä ja ilmassa leijui sateen jälkeinen tuoksu. Vaikka metsä oli pieni, niin siellä kasvoi tiiviinä rivinä kuusia, joiden läpi valo siivilöityi ohuina juovina luoden utuisen tunnelman pieneen metsikköön. Päivä oli lämmin, ja linnut pitivät meteliä omissa pienissä kätköissään puiden lehtien takana piilossa. Marin kävellessä tietä eteenpäin hänen ajatukset eksyivät väkisinkin lapsuuden muistoihin mökiltä, missä tuli paljon leikittyä metsässä hyttysistä huolimatta. Mari oli usein pienenä ollut mummin ja ukin mukana metsässä, milloin ukki oli näytellyt hänelle erilaisia kasveja metsästä ja toisinaan hän oli ollut mummin mukana keräilemässä marjoja ja toisinaan sieniä. Ne ajat olivat kuitenkin kaukana menneisyydessä paljon ennen mummin sairastumista ja kuolemaa.

Mari oli näkevinään mummin kauempana tiellä. ”Kyllä se koe hyvin menee, älä ole yhtään huolissas”, hahmo sanoi. Mari hätkähti, räpytti muutaman kerran silmiään. Sen oli täytynyt olla jonkinlaista valve unta, sillä edessä oli kyllä naishenkilö, mutta se ei muistuttanut lainkaan mummia. Vaikka Mari olisi voinut vannoa, että hän oli hetkellisesti nähnyt ja kuullut mummin täysin selvästi, mutta mielen oli kuitenkin täytynyt tehdä Marille kepposen, sillä mummi oli ollut kuolleena jo viimeiset neljä vuotta. Mari vilkaisi kelloaan, ja pelästyi. Enää oli vain viisi minuuttia aikaa ehtiä kokeeseen. Hän sadatteli mielessään itseään ja vilkasta mielikuvitustaan, ei pitäisi ruveta haihattelemaan silloin kuin olisi kiire johonkin. Mari päätti juosta edellään kävelevän naishenkilön kiinni, ja kysyä tältä tietä.

”Hei, anteeksi! Tiedätkö missä sijaitsee KYAMK, siis Kymenlaakson ammattikorkea koulu. Luulen, että oon tainnut eksyä, ja mulla on ihan kauhea kiire pääsykokeisiin”, Mari selitti hengästyksissään saatuaan koiraa ulkoiluttavan naisen kiinni. ”Hei, ei mitään hätää. Tosta suoraan lähtee pienempi polku, josta pääset suoraan pääovien viereen. Vaikka tää on pieni metsä, ni täällä kasvaa vähän turhan tiheästi näitä, että sen takia sitä koulua ei näy. Ei sinne ole kuin kahden minuutin kävely matka. Mielestäni kaupunki voisi hieman harventaa tätä metsää, kun täällä on tapahtunut kaikenlaista ikävää. Viime kuussakin…”, naisen puheesta ei meinannut tulla loppua. ”Kiitos, ja anteeksi, mutta mulla on ihan kauhea kiire”, Mari keskeytti tuskastuneena naisen puheeseen ja pinkaisi taas juoksuun.

Juostessaan hän vilkaisi kelloa, se oli tasan kaksitoista. Hän ei millään ehtisi ajoissa kokeeseen, vaan myöhästyisi. Mitä jos häntä ei huolittaisi enää sisään, vaikka hän olisi myöhässä vain viisi minuuttia? Vaikka äiti olikin sanonut että sisään pääsee vielä vartti sen jälkeen, kun koe on virallisesti alkanut. Mutta jos hän kuitenkaan pääsisi sisään kokeeseen, hän ei pääsisi välttämättä opiskelemaan mihinkään. Vaikka tämä olikin vasta kesän ensimmäinen pääsykoe, ja Marilla oli vielä kolme muuta koetta edessä, hän ei silti mahtanut mitään pelon tunteelle, joka valtasi hänen mieltään sitä mukaa kun ajatuksen vyöryivät hänen mieleensä.

Mari sukelsi ulos metsästä ja polulta tupsahtaen kauniille aurinkoiselle nurmikentälle. Oikealla puolella näkyi rakennus, jonka edessä oli selkeästi pääovet. Hän juoksi oville ja ryntäsi niistä sisään.”Vainio Elina… Vehmas Elias”, luetteli opettaja ovien edessä lukien nimiä listasta, kun hiljaiset hakijat kävelivät opettajan ohitse suureen saliin nimensä kuultuaan. Mari oli ehtinyt kuitenkin ajoissa, eikä hänen nimeään oltu vielä edes mainittu. Mari yritti tasata hengitystään ja rauhoittua, kun sama hidas kuiva ääni jatkoi nimien luettelemista. '

”Yläkoski Mari”, lausui opettaja ilmeisen tyytyväisenä siitä, että oli päässyt listan loppuun. Mari käveli sisään ja istuutui viimeiselle paikalle, missä oli koepaperi nurinpäin aseteltuna. ”Kun annan luvan, niin saatte kääntää paperit”, sanoi sama nimiä luetellut opettaja ”Olkaa hyvät ja kääntäkää.” Kuului vain paperien kahinaa, kun Mari käänsi muiden kanssa yhtä aikaa paperinsa. Mari vilkaisi ympärilleen ja tunsi pistävän hien ja vanhan pölyn yhdistelmän nenässään. Mari laski katseensa takaisin paperiin, ja vilkuili kysymyksiä. Ehkä hänen pelkonsa oli ollut täysin turha, hän oli ehtinyt ajoissa kokeeseen ja kysymyksetkin näyttivät suhteellisen helpoilta. Se oli viimeinen ajatus, joka käväisi Marin mielessä ennen kuin hän täysin syventyi kokeeseen.